Kirsti Ellilän nuorten fantasiaromaani "Eksyneet näkevät unia" sisältää heti alusta asti kiehtovia aineksia, jotka kiinnostavat myös meitä aikuisia lukijoita. Kuten ainakin hyvässä fantasiamaailmassa myös tämän kirjan maailmoissa on jotain vanhaa ja tuttua ja jotain uutta, sellaista jota ahmii uteliaana.
Nimetön pakolaistyttö asuu metsän keskellä pienessä majassa. Hellan pesään heitetään tuohta, ja tuli kohisee hellan hormeissa. Juodaan teetä ja syödään leipää, matkatavarat pakataan reppuun. Tytön ystävä kalastaa verkoilla kilohailia, jota myydään purkitettuna toreilla ja kauppahalleissa ympäri maanpiirin niin kuin anjovista meidän maailmassamme. Myös kirjan maailmoja koettelee meille niin tuttu ympäristön muutos, talvet ovat entistä pitempiä ja kylmempiä, maan ja meren antimet huonompia. Jotain pahaa oli tapahtumassa jossain kaukana, ja se vaikutti luontoon myös Varjojen maailmassa.
Pakolaistytölle tilapäisen kodin rakentanut ystävällinen maahinen on nimeltä Kirvat. Tytön ystävä, ihmispakolainen kuten tyttökin, on luopunut toivostaan palata kotimaahansa ja saanut maahisilta itämaisen nimen Tamir [=hän joka on kookas ja omistaa paljon taateleita]. Tytöllä oli metsästä löydettäessä suussaan ruusunpunainen arvokas suolakide, joka säteili kuin jalokivi - sellaista saa vain kaukaisista maista. Kuka on tämä ihmeellinen tyttö?
Nimettömällä pakolaistytöllä on meille ihmisille ominainen kyky nähdä unia ja vuodattaa kyyneleitä sekä halu kuulla jonkun sanovan hänen oma nimensä. Sensijaan että hän ryhtyisi elämään turvallista unenomaista elämää Varjojen maassa ystävänsä kanssa, hän lähtee etsimään itseään, ainoina oppainaan entisestä elämästä kertova arvokas silkkinen mekko ja kaulassa riippuva avain sekä uskollinen koira, joka on seurannut mukana kaikissa vaiheissa.
Meidän on aivan pakko lähteä mukaan tälle löytömatkalle, jonka tavoite on löytää oma koti. "Jossain oli olemassa vanhemmat joiden lapsi minä olin ja jotka saivat elämän mittaisen surun kadotettuaan minut." Hänellä on myös toinen tavoite. "Maanpiiri sellaisena kuin sen tunsimme oli muutoksessa. Eikä se muutos ollut hyvä. Jos saatoin tehdä asioiden hyväksi jotain, oliko oikein jäädä tänne?" Tämä on tyypillistä Ellilää, hyvä lapsi, joka joutuu korjaamaan vanhemman sukupolven virheitä.
Lisäys: Kirstin [suljetussa] blogissa kirjoitetaan intertekstuaalisuudesta tässä kirjassa (Eksyneet näkevät unia) Kirjoitan: Onhan tietenkin sitäkin, ainakin lukijan mielessä. Vain kirjailija itse tietää, onko se ollut myös hänen mielessään, kun hän kirjoitti kirjaa.
Heti alussa on kohta, johon kiinnitin huomiota: "Metsä sirisi ja huojui kuin se olisi halunnut tempautua juuriltaan". Minulle tuli heti mieleen Macbeth, ensin Macbethin oma näky jossa Birnamin metsä lähtee liikkeelle ja hyökkää häntä vastaan, ja varsinkin kohta jossa sanansaattaja tulee kertomaan Macbethille, että siltä todellakin nyt näyttää. Ja niinhän se oli, "metsä" oli lähtenyt liikkeelle, sotilaat olivat naamioituneet puiksi ja hyökänneet kukistamaan tyrannin.
Ellilän tyttökirjoissa näytellään Shakespearea, joten tämä on varmaankin kirjailijan mielenmaisemia, liikkuva metsä ja taistelu tyrannia vastaan. Tarvitaanko siihen aina kokonainen armeija vai riittääkö joskus vähempikin? Ennakoinnin voi tehdä viisaasti.